Verhoiulun historiaa


Huonekalun historiassa verhoilulla, sen muodolla ja materiaalilla on aina ollut keskeinen merkitys. Verhoilussa ovat näkyneet eri aikakausien käsitykset mukavuudesta, mutta se on myös kuvastanut eri aikojen kauneuskäsityksiä.

Verhoilijan tehtäväkenttä oli aiemmin sangen laaja. Siihen kuului mm. huonekalujen pehmustus ja verhoilu, seinäkenttien kankaalla verhoilu, verhoasetelmien, patjojen ja tyynyjen valmistus sekä vaunujen sisäpehmustus- ja verhoilutyö. Verhoilija kiinnitti myös 1800-luvun alkupuolelle asti paperitapetit seinälle. Se tapahtui siten, että tapettivuodat ommeltiin yhteen ja naulattiin paikoilleen.


Ruotsissa ensimmäinen maininta verhoilijasta, polsterer, on vuodelta 1575. Silloin tämä käsityöläinen oli saksalainen. 1600-luvulle tultaessa sisustamisen vaatimukset lisääntyivät. Vaurastunut yläluokka alkoi eurooppalaisten esikuvien mukaan rakentaa itselleen mukavampia ja komeampia asumuksia. Samalla myös huonekaluihin ja niiden mukavuuteen alettiin kiinnittämään yhä suurempaa huomiota. Mikäli 1600-luvun verhoilijalla oli ammattikoulutus, hän oli satulamaakari. Istuinhuonekalut verhoiltiin usein nahalla ja sen käsittelytaito vaati satulamaakarin taidot. Elisabet Stavenow-Hidemarkin mukaan 1660-luvulla Tukholmassa eräillä ylhäisaatelisilla työskenteli satulamaakareita, joille toimitettiin poronkarvoja tynnyreittäin tuolien pehmustamiseen.


Tukholman linnan sisustustyöt 1740- ja 1750-luvuilla toivat mukanaan uuden tyylin; rokokoon. Tuolloin alettiin korostaa erityisesti istuinhuonekalujen mukavuutta ja ensimmäisen kerran tuolin muotoilun historiassa istuinmukavuudesta yhdistyneenä esteettisiin näkökohtiin tulee määräävä tekijä. Tässä yhteydessä verhoilijasta tulee erityisen tärkeä henkilö. Ranskassa oli rokokoon aikana istuinhuonekalujen verhoilutaito kehittynyt erityisen pitkälle. Tämä näkyy ajalta säilyneissä töissä ja mm. Diderot - d´Alembertin "La grande Encyclopedien" kuvituksissa ja ohjeissa. Tukholmassakin ranskalaiset esikuvat olivat määrääviä ja verhoilijatkin usein Ranskasta.
Muutos verhoilijan ammatissa tapahtui, kun Tukholmaan perustettiin verhoilijoiden ammattikunta 1778. Siihen kuului aluksi vain kaksi verhoilijaa. Ammattikuntaoikeudet tulivat vasta 1787, jolloin ammattikunta sai lain vaatiman kolmannen jäsenensä.


Suomessa verhoilijan ammatti näyttää olleen harvinainen. Satulamaakarin ja verhoilijan työt eivät meillä nähtävästi eriytyneet. Esimerkiksi Helsinki sai ensimmäisen verhoilijansa vasta vuonna 1840. Kun ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868 ja siirryttiin elinkeinovapauteen, verhoilijan ammatti itsenäisenä yrittäjänä näyttää edelleen olleen harvinainen. Verhoilijoita toimi kuitenkin useissa 1800-luvun puolenvälin jälkeen perustetuissa huonekaluja valmistavissa puusepäntehtaissa. Tuolloin käyttöön tulleet jousipehmusteet vaativat omat ammattitaitoiset tekijänsä.


Verhoilijan ammatti on vanha ja yhä edelleenkin hyvin käsityövaltainen. Vanhat materiaalit ja työtavat ovat edelleenkin kunniassaan verhoilijan verstaassa ja oiva osoitus siitä, mitä perinne ja osaaminen merkitsevät. Hyvä verhoilija kunnioittaa aina vanhaa esinettä ja pyrkii, vaikka joutuisi uusimaan koko pehmustuksen, tekemään sen niin lähelle alkuperäistä kuin pystyy. Kustavilaiseen tuoliin tai uusrokokoosohvaan ei kuulu vaahtomuovi tai vaneripohja. Ammattitaitoinen verhoilija hyödyntää modernia tekniikkaa ja materiaaleja niin tarvittaessa, mutta samalla hän on ainutlaatuinen perinteen säilyttäjä.

 

Teksti Resori 1998
Kirjoittaja:Kari-Paavo Kokki
Museonjohtaja, Heinola

Tarvitsetko verhoilijaa?

Katso hyviä neuvoja ja vinkkejä aiheesta.
> Lue lisää

Jäsenyritykset

Etsi oman asuinalueesi verhoilijoita.
> Lue lisää